Nugadogin Hohde 5.3.2007-4.8.2012

Tuntui niin epäluonnolliselta kirjoittaa otsikko ja sen päivämäärät. Niin lopulliselta. Niin kuin minun pitäisi nyt uskoa että noin on oikeasti tapahtunut. Mutta eihän se voi olla totta, minun pieni mieleni ei vaan suostu käsittämään koko tapausta. Enkä haluakaan käsittää. Mutta ajattelin että jos haluan kirjoittaa fiilikset ja tapahtumat muistiin, se on pakko tehdä nyt. Se on aina tapa välittää se epätodellinen tunnelma joka täällä nyt vallitsee.

Tällä viikolla otin Jarosta, Ninjasta ja Minnistä kuvan. Ajattelin, että onpa kiva että säilyy sitten tuleville vuosille muistoja meidän pienestä eläinlaumasta. Iron ja Vinkun poismenot oli kärsitty ja elämä pienemmällä eläinlaumalla tuntui jo arkipäivältä. Otin myös Jarosta ja Ninjasta kaverikuvan, minusta oli mukava nähdä iso musta ja pikkumusta samassa kuvassa, meidän pienet putkiaivoiset urokset.

Eilen lauantaina lähdimme asuntoautoilemaan. Kävimme aluksi tapaamassa sukulaista ja sieltä suunnistimme yöksi pappani luo. Tarkoitus oli että minä ja siskoni menemme illalla sitten läheiselle tanssilavalle töihin. Oli niin mukava päästä maalle papan luo, siellä Jarollakin on mahdollisuus käydä uimassa järvessä omassa rannassa aina kun haluaa, ja mulla oli muutama suunnitelma pienimuotoisten vepe-treenienkin varalle.

Äiti lähti Jaron kanssa lenkille, ajattelin että no menköön sitten, onhan mulla vielä aikaa lenkittää toisen kerran ennen töihin lähtöä. Lueskelin tuvassa kirjaa, kun hetken päästä äiti juoksi sisälle, sai sanotuksi vain että on kiire ja kyse on Jarosta. Juostiin kuka sukkasilleen, kuka ilman kenkiä peltotietä pitkin pienen metsikön läpi ja saavuimme pellon reunaan. Siellä makasi Jaro elottomana kyljellään, vailla merkkiäkään elämästä.

Äiti oli päästänyt Jaron vapaaksi lenkillä. Se oli juoksennellut edellä iloisesti häntä pystyssä ja lähti jahtaamaan lintuja pusikkoon. Oli kuulunut varisten ja räksien mieletöntä rääkkymistä ja äiti oli ajatellut että Jaro se siellä jahtaa lintuja. Äiti seurasi koiraa ja huuteli sitä, mutta koiraa ei näkynyt. Pellon reunassa se oli jo silloin retkottanut, ja kun se ei reagoinut äidin yrityksistä huolimatta, oli hän koskenut koiraan ja katsonut löytyykö suusta mitään ylimääräistä.  Jaro oli urahtanut vähän ja sitten katse sen silmistä oli sammunut ja elämä oli poissa. Ei mitään ollut enää tehtävissä, yrityksistämme huolimatta.

Olen onnellinen että Jaro sai lähteä niin kauniissa paikassa, papan tila on minulle toiseksi rakkain paikka maailmassa ja minulla on sieltä paljon ihania muistoja. Nyt siellä on yksi muisto enemmän.

Hautasimme Jaron elokuisen auringon laskiessa toiselle puolelle tonttia, rantametsikköön pellon ja järven väliin. Vain parin metrin päässä siitä lepää samojedinkoira äitini lapsuudesta. On kaunista että Jaro, jota pidän elämäni koirana, lepää äitini ensimmäisen ja hyvin rakkaan koiran lähellä.

Tein tänään vielä puisen ristin Jaron haudalle, ja kerroin Jarolle kaikki ne asiat jotka olisin halunnut kertoa sille, joita se ei ymmärtäisi, mutta jotka merkitsevät minulle niin paljon.

Olen elänyt viimeisen vuorokauden täysin poissa tolaltani. En ole nukkut 33 tuntiin, minua oksettaa ja yöllä tuntui että joku ampuisi kumiluoteja ohimoihini sarjatulella. Kotiin tultuamme oli niin autiota, ruokapöydässä istuessamme tuntui että jonkun tuoli olisi tyhjä, joku perjeenjäsen on poissa.

Yleensäkin elämä ilman koiraa tuntuu kamalalta. Mutta siihen tottuu aikaa myöten. Jos tottuu. Olen elänyt koko melkein 18-vuotisen elämäni koirien kanssa joten ne ovat minulle erittäin tärkeä osa elämää. En tunne ainoastaan tyhjää kohtaa sydämessäni, vaan kaikissa rutiineissa joissa koirat ovat aina olleet mukana.

Jaro oli epäilemättä elämäni koira. Se ei ollut täydellinen, siitä oltiin varmasti montaa mieltä. Tein sen kanssa paljon töitä ja nautin niin kovasti sen kanssa olemisesta. Sen tavat ja persoonalliset piirteet tekivät siitä juuri sellaisen kuin se oli. Vasta pari viikkoa sitten kirosin koko koiran alimpaan maanrakoon, mutta enhän minä sitä oikeasti tarkoittanut. En osaa olla ilman sitä enkä tiedä miten pystynkään.